- Siinä kilpailevat Micoa viisi vuotta vanhemmat pojat, entinen huippumäkihyppääjä ja isä Janne Ahonen, 34, sanoo.
- Ensimmäinen hyppy K64:stä on oikeastaan isoin harppaus, mitä tässä lajissa tulee. Sen jälkeen isommat mäet eivät enää tunnu niin hurjilta.
Janne tietää, mistä puhuu, sillä hän laski saman mäen ensimmäisen kerran muutaman vuoden Micoa vanhempana.
- Jännitin Micon hyppyä enemmän kuin poika itse ja äitikin oli kauhuissaan, mutta hyvin se meni, Janne hymyilee ja viittaa vaimoonsa Tiiaan.
Jannella ja Micolla on perheessä oma maailmansa. He tietävät, mitä mielessä liikkuu silloin kun puomi nousee ylhäällä, sukset lähtevät kymmenien metrien pituiseen laskuun ja edessä on pudotus alhaalla odottavaan monttuun. Pian siitä pääsee jyvälle myös kolmevuotias pikkuveli Milo. Hänkin hyppää jo mäkivarusteilla. Mico aloitti nelivuotiaana - Mico on seurannut mäkihyppyä minun kauttani vauvasta asti. Ehkä sekin on jollain tavalla opettanut häntä. Mico osaa katsoa ja analysoida hyppyjä eri tavalla kuin moni samanikäinen.
- Hän on pojista se, joka toimii samalla tavalla kuin minä. Mico ei ole vietävissä, vaan hän haluaa ensin olla varma siitä, mihin on menossa. Sen mitä Mico tekee, hän tekee huolellisesti ja ajatuksella. Juniori rätisee ja paukkuu enemmän, sillä hän haluaisi tehdä samoja asioita kuin isovelikin.
Mäkihyppy on antanut Jannelle ammatin lisäksi muun muassa viisi Keski-Euroopan mäkiviikon voittoa ja MM-kultamitalia. Mutta on se vaatinut isoja uhrauksiakin.
Ahosen perheessä on vietetty yhdeksän isänpäivää, mutta vain kerran samana sunnuntaina kuin muissa perheissä. Muina vuosina Janne on saanut kakkukahvit sänkyyn isänpäivää edeltävänä sunnuntaina tai viikon myöhässä.
- Olin yleensä isänpäiväsunnuntaisin hyppäämässä Lapin ensilumilla. Silloin isänpäivää juhlittiin puhelimessa ja kotona oli juhlat muuna sunnuntaina, Janne sanoo.
- Perhe-elämän ja huippu-urheilun yhteensovittaminen ei ole ollut helppoa, vaan olen joutunut soveltamaan. Kun on reissussa yli puolet vuodesta niin matkojen aikana vanhemmuuskin on puhelinvanhemmuutta.
Janne lopetti mäkihyppyuransa maaliskuussa juuri Lahden Urheilukeskuksessa.
- Perheelle on nyt aikaa, kun minun ei enää tarvitse reissata maailmalla. Saan nukkua kotona, enkä hotelleissa.
- Olen helpottunut kun mäkisirkus on osaltani ohi. Sain siitä nyt oikeasti tarpeekseni.
Janne teki lopettamispäätöksen kertaalleen 2008, mutta vuoden tauon jälkeen hän päätti jatkaa vielä uraansa.
- Kun lopetin ensimmäisen kerran, tunsin haikeutta kun katsoin muiden hyppyjä. Nyt kutina on poissa. Minulla on mahtava olo, kun torniin ei enää tarvitse mennä.
- En ole tehnyt yhtään urheilusuoritusta viimeisen hyppyni jälkeen; en lenkin lenkkiä enkä vatsalihaksen vatsalihasta. Treenasin 27 vuotta putkeen, joten urheilu ei ole ensimmäisenä mielessä.
Nyt pojista ainakin Mico on vahvasti seuraamassa isänsä jalanjälkiä.
Viime vuonna hän hyppäsi 12-vuotiaiden sarjassa ja sijoittui siinä viidenneksi. Tänä talvena Mico voi halutessaan hypätä vanhempiaan vastaan K64:ssa.
- Mico on tällä hetkellä ikäisissään Suomen paras, mutta vielä on liian aikaista ennustaa, onko hänellä mahdollisuuksia ja halua huipulle asti.
- Totta kai toivon, että hän pyrkii sinne, vaikka tunteet ovat omien kokemusten takia kaksijakoiset. Mäkihyppy on hyvä harrastus nuorelle pojalle, mutta kun ikää tulee lisää, se voi olla myös erittäin huono harrastus. Lajissa on isot loukkaantumisriskit, joten torniin ei kannata kiivetä huvikseen hyppimään.
Jannen lapsuus katkesi, kun pääsi maajoukkueeseen 14-vuotiaana eli peruskoulun viimeisellä luokalla.
- Ei koulussa enää sen jälkeen paljoa oltu, vaan oltiin ympäri maailmaa. Mutta harvoin tuon ikäiselle vielä noin käy. Tällä hetkellä ajatus on, että Mico käy koulut normaalisti loppuun asti.
Mäkihypyn lisäksi isä ja poika harrastavat yhdessä kiihdytysajoja.
Janne perusti syksyllä oman kilpatallinsa Ahonen Racing Teamin eli ART Sportsin. Lajin parissa jatkuu myös Jannen ura huippu-urheilijana, sillä hän, Mico ja Jannen veli ovat tallin kuskeja.
- Vaarallisten tilanteiden hallitseminen kiehtoo minua, Janne sanoo.
Hän ajaa isointa luokkaa, jossa on kiihdytyksen aikana vauhtia jopa 500 kilometriä tunnissa. Micon junioriluokassa vauhtia on hieman alle 90 kilometriä tunnissa.
- Mäkihypyssä sattuu enemmän onnettomuuksia kuin kiihdytysajoissa. Mutta silloin, kun autourheilussa sattuu jotakin, niin sattuu kovaa.
Jannen elämä oli hiuskarvan varassa muutama vuosi sitten.
- Se oli vaaratilanne, josta minua oli aina varoiteltu. Autoni rengas hajosi 450 kilometrin tuntivauhdissa, ja silloin ei pitäisi olla enää mitään tehtävissä, Janne sanoo.
- Sain silti tilanteen hanskattua ja auton pysymään pystymässä. Kuolemanvaarasta selviäminen ei tuonut pelkoa lajia kohtaan, vaan kasvatti itseluottamustani. Vaistoni toimi juuri oikein. Miettimään ei siinä tilanteessa ehtinyt.
Ensi kesä tulee olemaan hektistä aikaa Ahosen perheessä.
Sen lisäksi, että Janne ja Mico kilpailevat viikonloppuisin kiihdytysajoissa ja Mico käy mäkihyppytreeneissä, perheelle valmistuu uusi talo Hollolaan.
- Vähän hirvittää koko yhtälö etukäteen ja se, miten aikatauluista selvitään. Tarkoituksena on, että olen itsekin paljon työmaalla.
Millainen isä olet kotona?
- Rento, mutta tiukka myös. Asioiden pitää olla järjestyksessä. Ei meidän huushollissa silti niin kuin armeijassa olla. Silloin kun kaikilla on mukavaa, homma toimii parhaiten.
Jannen perheessä on nyt kaksi hyppääjäpoikaa. Kolmatta ei ole ainakaan vielä tilauksessa.
- Luulen, että lapsiluku on nyt tässä. Vaikka eihän sitä tiedä, syttyykö niitä iltatähtiä vielä joskus, Janne hymyilee.(Iltalehti)
