Kun Tunnetko rytmin sisko? -esikoinen ilmestyi, bändille sovitettiin innokkaasti Tehosekoittimen manttelinperijän statusta. Toisella levyllään Kotoisat sävyt astuu syrjään tältä tieltä. Mukaan on kaadettu aimo tujaus persoonallisuutta.
Ero debyyttialbumiin on valtava. Siinä, missä esikoista valmisteltiin pedantisti studiossa puolen vuoden ajan, purkitti yhtye uuden albuminsa pohjat kolmessa päivässä livenä. Laulut äänitettiin jälkeenpäin kahden viikonlopun aikana.
Yhtye haki autenttista livetunnelmaa ottamalla itse tuottajan ohjat. Turhaa silottelua haluttiin karttaa viimeiseen saakka.
”Ei meillä ollut ekaa albumia tehdessä mitään hajua, miten levy tehdään. Se oli kaiken kaikkiaan aika puuduttava kokemus”, Karjalainen muistelee.
”Nyt koko porukalla oli kirkkaampi visio siitä, mitä tullaan tekemään ja millaista meidän musan pitäisi olla”, Heikkinen jatkaa.
Uudistunut Kotoisat sävyt on aiempaa melodisempi ja eheämpi. Bluesrock-sävyt on lykätty enemmän taka-alalle. Vuodesta 2002 kasassa ollut yhtye ei ole silti kadottanut ydintään. Se sitoo edelleen 1970-luvun rock-estetiikan jämäkällä otteella Juicen, Eppujen ja Tuomari Nurmion lyyriseen perintöön. Lopputulos on raikas ja persoonallinen.
”Alun perin koko bändi syntyi ajatuksesta soittaa suomeksi laulettua Hellacoptersia ja Flaming Sideburnsia. Kuuntelin niihin aikoihin paljon myös suomirockia Juicesta lähtien. Suomeksi laulaminen tuntui luonnolliselta, ja kuulostaahan englannin kieli suomalaisen suussa usein kömpelöltä”, Karjalainen selvittää.
Klassisen rokin pohjattomasta laarista ammentavalle bändille englanniksi laulaminen on se tavanomaisin ratkaisu. Led Zeppeliniltä ja The Wholta perityt buutsit jalassa äidinkielemme soundaa kuitenkin piristävän eksoottiselta. Se myös antaa Kotoisille sävyille liikkumatilaa englantiin luottavien moseshazyjen täyttämällä genrekartalla.
Joku voisi syyttää Kotosia sävyjä itsetarkoituksellisesta retroilusta, mutta ainakaan bändi ei sorru nykyajan perisyntiin, eli ylituottamiseen ja julmettuun protools-höyläämiseen. Hyvästit yksinäisyydelle -levyä tehdessä haettiin tietoisesti ilmavuutta ja rehellisyyttä soittoon.
”Kun ei äänitä miljoonaa raitaa päällekkäin, touhussa säilyy dynamiikka. Itse biisi pääsee oikeuksiinsa”, Heikkinen kertoo.
Levyltä löytyy niin ryhdikästä rypistelyä kuin letkeämpää fiilistelyä. Potkivampaa osastoa edustaa mainio Matkalla kortistoon. Itse tulkitsin tämän työttömän bluesin metaforaksi musakulttuurin nykytilanteelle: ihmiset eivät enää jaksa kuunnella albumikokonaisuuksia, ja Spotifystakin artistit saavat vain vähän säästöpossuntäytettä.
Karjalainen ei aivan yhdy tulkintaani. Hänen mukaansa biisin pointti on se, että elämän koettelemuksia ei saa ottaa liian vakavasti. Musabisneksen ja kuuntelutottumusten kehityssuunnasta hän jakaa ajatukseni.
”Kärsimättömyys musiikkia kohtaan ärsyttää. Ihmiset heittelevät YouTube-linkkejä ja kyllästyvät, jos biisi ei kolahda 45 sekunnin aikana. Ei musiikki ole kertakäyttötavaraa”, Karjalainen tuumaa.
Tänä päivänä muusikon kukkaroa lihottavat eniten Teosto-maksut ja onnekkain on se, joka saa biisinsä tv-mainokseen. Tässä mielessä yksittäisten megahittien metsästäminen on taloudellisesti kannattavinta. Levymyynti on pelkkää nappulakauppaa, eikä keikkailukaan Suomen kokoisessa maassa ei juuri leiviksi lyö.
”Ei siitä hirveästi käteen jää. Jos plusmiinusnolla-tilanteeseen pääsee, niin hyvä on”, Heikkinen naurahtaa.
”150 keikkaa on tehty, ja vain kerran yhdestä Ranuan-keikasta jäi jokaiselle kakskymppiä kouraan”, Karjalainen muistelee. (Rumba)
