Hyvinvointivaltiossa työläisten ainoa rahanarvoinen ansio ei ole palkka. Palkan lisäksi nautitaan myös niin sanottua sosiaalista palkkaa. Sosiaalinen palkka voidaan laskea niistä palveluista ja eduista, jotka saadaan ”ilmaiseksi” yhteiskunnalta: julkinen terveydenhoito, koulutus, liikuntapaikat ja niin edelleen. Sosiaalinen palkka on konkreettinen ja olennainen osa hyvinvointivaltiota. Mitä suurempi sosiaalinen palkka on, sitä vähemmän ihminen tarvitsee varsinaista rahaa elämiseen.
Elämme aikakautta, jolloin sosiaalisen palkan määrä pienenee nopeasti. Moni aikaisemmin ilmainen palvelu on muutettu maksulliseksi. Yhä suurempi osa tuloista kuluu suoraan ”välttämättömyyksien” hankintaan. Lisäksi täytyy varautua tulevaisuuteen: eläkevakuutukset, sairausvakuutukset, lapsivakuutukset ja niin edelleen ovat monelle kallista arkipäivää.
Luottamus yhteiskunnan kykyyn maksaa ja hoitaa perustarpeet ja välttämättömyydet on horjunut. Konkreettisimmin sen tietävät sosiaalipalveluiden varassa elävät ihmiset. Elämä ilman palkkatyötä on nykyisin hankalaa ja tarkoittaa köyhyyttä. Työelämän ulkopuolelle joutuminen taas esitetään työläisen ”omana vikana”, vaikka koko länsimaailmaa vaivaa pysyvä rakenteellinen työttömyys.
Täystyöllisyyden ihanne on teollisen yhteiskunnan ihanne, joka ei tule toteutumaan palkkatyön muodossa jälkiteollisessa yhteiskunnassa.
Ajatus tilapäisestä työttömyydestä on hävinnyt aikaa sitten, eikä järjestelmän päätehtävä ole enää auttaa ihmisiä vaikean kauden yli. Auttamisen sijaan sosiaaliturva- ja työnhakujärjestelmä on muodostunut ihmisiä luokittelevaksi järjestelmäksi, joka tuottaa syrjäytyneitä, pitkäaikaistyöttömiä ja sosiaalitapauksia. Käytännössä järjestelmä pyörittää luukulta toiselle niitä ihmisiä, jotka eivät talouspoliittisten rakenteiden vuoksi sovi mukaan palkkatyöhön.
Moni kokee järjestelmän nöyryyttäväksi, kyttääväksi ja alistavaksi. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä ei kannusta itsensä kehittämiseen, vaan passivoi ja tekee yksilön järjestelmästä riippuvaiseksi.
Perustulosta on puhuttu eri muodoissa jo satoja vuosia. Myös nimikkeet ovat vaihdelleet kansalaispalkasta biotuloon. Toiset näkevät perustulon vastikkeelliseksi korvaukseksi kansalaistyöstä, kuten kiistellyssä Paltamon mallissa on esitetty. Toisille perustulo olisi taas vastikkeeton korvaus siitä, että ihminen ylipäänsä toimii yhteiskunnan jäsenenä.
Perustulo on usein nähty varsin populistisesti työnvieroksujille maksettavana ilmaisena rahana, joka tuottaisi vain kaljaa juovia ja rähinöiviä häirikköporukoita. Tällä kuvalla, joka heijastanee pääasiassa perustuloa vastustavien ihmisten omaa viikonloppukäyttäytymistä, ei ole mitään tekemistä varsinaisen perustulon poliittisen agendan kanssa.
Voitaisiinkin päinvastoin väittää, että silloin kun ihmiset eivät kykene toteuttamaan itseään, tavoitteitaan ja unelmiaan yhteiskunnassa, he ovat vaarassa menettää otteensa myös omasta elämästään. Perustulon kannattajat uskovat ihmiseen, joka haluaa kehittää itseään ja edistyä elämässään.
Perustuloa voidaankin käsitellä niin sosiaalipoliittisena kuin poliittisena uudistuksena. Sosiaalipoliittisesti perustulo tarkoittaa nykyisen kaltaisen sosiaaliturva- ja työnhakujärjestelmän radikaalia remonttia. Kysymys on sosiaalipalveluihin käytettävän rahan uudelleenorganisoinnista ja sosiaalipalveluiden tehtävän uudelleenpohdinnasta. Sosiaalipoliittisella tasolla käydään myös kamppailua riittävän perusturvan tasosta.
Oikeistolle matala perustulo on ratkaisu, jolla hyvinvointipalvelut voidaan ajaa nopeasti alas. Siksi vaatimus riittävästä perustulosta voidaan nähdä vasemmistolaisesta näkökulmasta vaatimuksena hyvinvointivaltion radikaalin projektin jatkamisesta uusin keinoin.
Yleisin kysymys perustulosta keskusteltaessa on, mistä rahat otetaan. Koska perustulossa on kysymys tuotannosta ja tulonjaosta, on tämä kysymys lähtökohtaisesti ristiriitainen ja poliittinen. Vasemmistolaiselta kannata muotoiltuna vastaus on kuitenkin helppo.
Perustulo on suora korvaus yhteiskunnassa toimivien työläisten tuotannosta. Työläisten tuotanto – työ – tulee kuitenkin nähdä palkkatyötä laajemmin. Yhteiskunnan tuotantoa ja sitä kautta hyvinvoinnin lisäämistä on myös palkkatyön ulkopuolella tapahtuva toiminta, joka nykyisessä kapitalismin vaiheessa on itse asiassa huomattavan tärkeä osa myös pääoman kasautumista.
Voidaankin sanoa, että perustuloon tarvittavan vaurauden tuottavat aina ja lähtökohtaisesti työläiset – palkkatyössä ja sen ulkopuolella. Nykyisessä poliittis-taloudellisessa järjestelmässä työstä jää yhä vähemmän kiertämään yhteiskuntaan yhteisenä hyvänä, kuten esimerkiksi sosiaalisena palkkana. Sen sijaan tuotannossa syntyvä lisäarvo valuu harvojen ja valittujen taskuihin.
Vaatimus riittävän suuresta perustulosta tarkoittaa sitä, että työläisten tuottama vauraus käytetään heidän oman elämänsä parantamiseen. Perustulo siis vähentää kapitalistista riistoa ja lisää suoraan työväestön autonomiaa, niin yksilöinä kuin yhteisönäkin.
Tähän autonomiaan ja vapautumiseen pääoman määrittelemästä työstä ja työtahdista liittyy myös perustuloon olennaisesti kuuluva mahdollisuus työstä kieltäytymiseen. Riittävän suuri perustulo antaa ihmisille mahdollisuuden kieltäytyä mistä tahansa työstä millä tahansa ehdoilla. Työn ei tule olla epämääräistä selviytymistaistelua oman henkensä edestä. Työn tavoitteena tulee olla yksilön ja yhteiskunnan vapauden tavoittelu ja ihmisen itseilmaisu maailmassa. Perustulo edesauttaa, mutta ei vielä toteuta näitä tavoitteita.
Joka tapauksessa, radikaaleimmillaan perustulo kyseenalaistaa koko kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan ja on siksi lähtökohtaisesti antagonistinen ja poliittinen vaatimus työläisten johtaman yhteiskunnan rakentamiseksi. (Kansanuutiset)
Herättikö kirjoitus ajatuksia perustulosta? Mikä on oma mielipiteesi perustulosta?
